Keskustellessamme hoiva-alan ammattilaisten kanssa olemme aika-ajoin törmänneet käsitteeseen ”vaikea/haastava omainen”.
Tällä on tarkoitettu omaisia, jotka puuttuvat nopeasti hoidon epäkohtiin, tuovat esille tyytymättömyytensä läheisensä saamasta hoidosta, soittelevat usein, tai käydessään läheisensä luona haluavat keskustella aina omahoitajan kanssa jne.
Tämän koetaan vievän liikaa työntekijöiden aikaa, joka on pois muulta hoivatyöltä, mikä on täysin ymmärrettävää. Mutta miten on asia omaisten näkökulmasta katsottuna?
Teemme omassa työssämme läheisesti yhteistyötä myös omaisten kanssa ja olemme päässeet kuulemaan myös heidän näkemyksiänsä.
Ja mitä olemme havainneet?
Sen sijaan, että olisimme kohdanneet kiukkuisia omaisia ja kuulleet valitustulvia siitä, miten huonosti heidän läheisiään hoidetaan, vastassa onkin ollut päinvastoin erittäin ymmärtäväisiä omaisia.
Myös nämä vaikean omaisen maineessa olevat omaiset ovat tuoneet keskusteluissamme esille ymmärtävänsä hyvin hoitajien työtaakan ja kiireen. Ja juuri tästä johtuen he ovat olleet huolissaan siitä, miten hoitajien aika riittää huolehtimaan läheisen asioista kaiken kiireen keskellä.
Huolta ei ole myöskään helpottanut, jos he ovat samanaikaisesti lukeneet iltapäivälehdistä ikääntyneiden kaltoinkohtelusta hoivakodeissa.
Omaisten huoli on siis johtunut epätietoisuudesta, joka puolestaan on johtunut liian vähäisestä viestinnästä.
Eli vaikka syytä huoleen ei olisi oman omaisen kohdalla ja kaikki läheisellä olisi kunnossa, omainen huolehtii, koska ei tiedä asioiden olevan kunnossa.
Entäpä jos kyseessä olisi tilanne, jossa hoitajan oma läheinen joutuisi palvelukotiin ja hoitaja löytäisikin yllättäen itsensä omaisen roolista. Mitä hoitaja tekisi tällöin?
Antaisiko hän ammattilaisten hoitaa työnsä ja luottaisi siihen, että oman läheisen asiat hoituvat ilman, että niistä tarvitsee itse kantaa yhtään mitään huolta?
Vai olisiko sittenkin niin, että koska hoitaja tietää työnsä puolesta resurssien rajallisuuden, häntä vaivaisi huoli siitä miten läheisen asiat ovat, huoli siitä ehtivätkö hoitajat huomioida sen ja sen tärkeän asian?
Odottaisiko hoitaja kiltisti sitä hetkeä, kun omahoitajalla olisi mahdollisesti aikaa keskustella hoitajan vieraillessa läheisensä luona? Haittaisiko hoitajaa se, jos omahoitaja ei olisikaan paikalla tai tätä ei tavoittaisi puhelimitse?
Riittäisikö hoitajalle satunnaiset omahoitajan kanssa käytävät keskustelut vakuuttamaan, että kaikki on hyvin? Vai olisiko hoitaja sittenkin huolissaan ja soittaisi palvelukotiin varmistaakseen, että kaikki on kunnossa?
Minulle kävi näin. Yht´äkkiä oma läheiseni olikin joutunut sairaalaan ja minusta oli tullut omainen.
Mitä opin tuosta omasta kokemuksestani?
Ymmärsin, etten ollut osannut ajatella miten tärkeä merkitys tiedonsaannilla oli omaisen näkökulmasta ja miten valtavaa huolta aiheutti puolestaan tiedonpuute. Minä uskon ja tiedän nyt myös kokemuksesta, että säännöllinen ja avoin viestintä vähentää omaisten huolta.
Säännöllinen ja avoin viestintä ei ole vaikeaa nykypäivän menetelmillä. Lisäksi se vie vähemmän aikaa kuin kuormittavat puhelinsoitot tai viestivihkoihin kirjaamiset.
Varsinkin vähemmän aikaa kuin tiedon puutteesta johtuvat väärinkäsitykset ja niistä aiheutuvien yhteentörmäyksien selvittäminen. Lisäksi se on tietoturvallista.
Ja mitä se antaa?
Se vähentää omaisten huolta, lisää luottamusta hoivapalvelun tarjoajaa kohtaan, parantaa vuorovaikutusta, ja jättää enemmän aikaa varsinaiselle hoivatyölle.
