Kouvolan Sanomissa kerrottiin Tarja Okkosen uudesta kirjasta: Suon yli.
Kirja käsittelee ajankohtaista ja vähän arkaakin aihetta, josta soisi puhuttavan enemmän:
Pitääkö viisikymppisten hoitaa ikääntyneitä vanhempiaan?
Olen kiertänyt vuoden ajan kymmenissä vanhusten palvelutaloissa ja jutellut henkilökunnan ja johdon kanssa.
Moni harmittelee, että kun asiakas muuttaa palvelutaloon ja ovi menee kiinni, osa omaisista katoaa eikä heistä enää juuri kuulu.
Olemmeko me omaiset välinpitämättömiä? Vai vain kiireisiä omine ruuhkavuosinemme?
Moni omainen kyllä välittää mutta kiireen lisäksi on monia muitakin haasteita: esimerkiksi etäisyys ja viestintätyövälineiden puute.
Mutta pian kaikki syyt olla auttamatta ovat tekosyitä, niin kuin Kekkonen aikanaan totesi liikunnasta.
Väittävät, että hoitohenkilökunnan määrä pitäisi kaksinkertaistua vuoteen 2025 mennessä, jos aiomme ylläpitää nykyisen hoivan tason.
Tällä hetkellä näyttää heikolta koska henkilökunta itseasiassa vähenee, iäkkäiden määrän noustessa.
Onko piru siis merrassa?
Ainakin näyttäisi siltä, että lasten ja muiden omaisten (aviopuoliso, sisarukset) on pakko osallistua ikääntyneen läheisensä hoitoon.
Palveluasuntoon on nimittäin vaikea päästä. Kotona hoidetaan yhä huonokuntoisempia asiakkaita.
Mutta samalla kotihoidon pääsyn kriteereitä kiristetään. Ja käykin niin, että kotona asuu huonokuntoisia, kenties muistisairaita asukkaita, joiden luona kotihoito ei käy. Koska he ovat liian hyvässä kunnossa, ainakin kunnan (tai tulevaisuudessa maakunnan) kriteerien mukaan.
Jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: niilä kenellä on rahaa, ostavat yksityisiltä markkinoilta. Niillä kenellä ei ole rahaa, tukeutuvat läheisiin.
Entä ne kenellä ei ole rahaa eikä läheisiä? Palataan tähän kirjoituksen lopussa.
Jos nämä tuomiopäivän asiantuntijat ovat oikeassa, ei enää itseasiassa auta edes, että hoivaa ostetaan omalla rahalla. Koska hoitajia ei ole riittävästi.
Heitä pitäisi olla kaksinkertainen määrä. Ja aikaa alle 8 vuotta.
Tietty isoimman kirstun omistava aina saa palvelua mutta voiko ihan kelpotuloistenkin olla jatkossa vaikea saada hoivaa? Varsinkin jos sitä perintöä ei haluta sijoittaa perinnönantajan loppuelämään.
Mikä siis avuksi?
Joissain keskusteluissa on tuotu esille joko toive tai usko, että palaamme takaisin vanhaan kunnon kyläyhteisöön.
Sellaiseen jossa ihmiset ovat toisiaan lähellä, he tukevat ja auttavat toisiaan. Vaihtavat palveluksia.
”Tarvitaan kylä kasvattamaan lapsi”, kuuluu vanha sanonta.
Ehkä jatkossa se menee näin:
”Tarvitaan kylä pitämään huolta vanhuksesta.”
Tällöin yhä useampi taho osallistuu ikääntyneen hoivaan. Yksityinen tai kunnan palvelutalo tai kotihoito. Naapurit. Vapaaehtoiset, järjestöt ja 3. sektori. Yksityiset yrittäjät. Ja myös ne omaiset.
Tällöin myös vähäosaisille, niille kenellä ei ole rahaa tai läheisiä, löytyisi apua. Viittaan jo toistamiseen suosikkikolumnistini Jani Kaaron mainioon artikkeliin aiheesta. Kannattaa lukea.
Voisiko tällainen malli olla mahdollista? Kuulostaisi tavoittelemisen arvoiselta.
Jotta entisajan kaltainen (tosin onko sellaista koskaan ollutkaan?) kyläyhteisö on mahdollista, tarvitaan kolmea asiaa:
1. Fyysiset tilat täytyy muokata siten, että ne palvelevat yhteistoimintaa. Saadaan ihmiset lähemmäksi toisiaan.
Tähän suuntaan ollaan menossa monissa uudiskohteissa. Vanhusten palvelutalon kanssa samassa korttelissa on terveyskeskus, päiväkoti jne.
Läheisyys tarkoittaa myös useimmiten kaupunkia, jossa ihmiset ovat lähellä toisiaan luonnostaan (ei ehkä vielä henkisesti mutta fyysisesti). Harvaan asutulla ja yhä harvenevalla maaseudulla tämä on haastavampaa.
Toivottavasti sieltä löytyykin vielä sitä aitoa kyläyhteisöä luonnostaan.
2. Teknologia toimii apuna etenkin etänä asuville omaisille ja sen avulla voidaan yhdistää eri toimijoita.
Tarvitsemme yhteistyö- ja jakamisalustoja. Palveluja ja alustoja kuten Onerva, joka tarjoaa viestintä- ja yhteistyöalustan, jonka kautta voi olla lähellä vaikka asuisi kaukana.
Sen avulla vapaaehtoiset, 3. sektori, kunta kuin yritykset voivat viestiä keskenään.
Hyviä esimerkkejä yhteistyön- ja jakamisalustojen tiimoilta on muitakin. Hyvin kevyitä vielä ja ”hoiva-alan AirBnB” odottaa itseänsä mutta kannattaa tutustua esimerkiksi Osuuspankin Hiiop:iin, jota kautta voi tehdä ja hakea vapaaehtoistyötä tai Vie vanhus ulos -kampanjaan.
Kenties jatkossa niitä edellä linkatun Jani Kaaron kolumnissa mainitsemia kredittejä voi kerätä myös Onervan kautta…
3. Asennemuutos, toisin kuin edelliset, ei maksa mitään mutta se on vaativin.
Tarkoitan muutosta toimintamalleissa, sitä miten vietämme aikaa läheistemme kanssa.
Asennemuutosta tarvitaan myös hoivahenkilökunnalta, kunnilta ja yrityksiltä. Kun omat resurssit eivät riitä, tulee turvautua yhteistyöhön, jotta asiakas saa laadukasta palvelua ja riittävästi.
Asiakasta ei saa pitää panttivankina.
Tämä tarkoittaa sitä läpinäkyvyyttä. Viestintää. Monitoimittajamallia.
Mutta myös esimerkiksi sitä, että palvelutalo ei pidä asiakasta panttivankina vaan sallii niiden vapaaehtoisten, 3. sektorin toimijoiden kuten (muiden) yritystenkin tarjota asiakkaalle palvelujaan.
Vastaan itse vielä otsikon kysymykseen, pitääkö aikuisten lasten hoitaa vanhempiaan?
Pitää.
Mutta kuten kirjailija Okkonen sanoo, ketään ei pidä tuomita jos ei halua uhrautua vanhempiensa puolesta.
Uskon kuitenkin, että meidän ei tarvitse ”uhrautua”. Tulevaisuudessa meillä on vain monia eri muotoja tarjota ja toteuttaa tuota hoivaa. Kukin löytänee toivottavasti omansa.
