Luen viikoittain juttuja siitä miten teknologia tulee mullistamaan hoiva-alan, myös ikääntyneiden hoivan.
Sensoriteknologia, älyrannekkeet, konenäkö ja mitä liene ovat jo nyt valmiita havaitsemaan milloin vanhus on kaatunut, milloin kahvinkeitin on jäänyt päälle, milloin hän on poistunut kotoa ja viilettää moottoritien vartta.
Lääkkeet saadaan automaattisesti annosteltuna (ongelmana vain on se, että ei tiedetä onko vanhus todella syönyt niitä) ja ruokakin saadaan helposti automaattisesti lämmitettyä.
Videoyhteydellä kotihoitajan ei tarvitse edes käydä kun hän voi tarkistaa etänä mikä on kunto.
Mutta vaikka koko vanhus itsessään ja hänen asuntonsa olisi täynnä teknologiaa, tarvitaan ihmistä osallistumaan hoivaan.
Jonkun pitää:
Ja ennen kaikkea: tarjota seuraa, lämpöä, inhimillinen kontakti.
Etävalvonta, sensorit, videokuvaus, IoT ja tekoäly eivät korvaa tätä.
Ihmisen osuus hoivasta voidaan minimoida, jos me niin haluamme (sillä kustannusten sijaan tämä on ehkä kuitenkin enemmänkin arvokysymys).
Mutta kokonaan emme voi, emmekä toivottavasti haluakaan, sitä poistaa.
Teknologiasta on kuitenkin moneksi. Teknologia voi auttaa tuomaan ihmisiä yhteen. Se voi auttaa ikääntynyttä saamaan inhimillinen kontakti sellaisilta henkilöiltä, jotka sen haluavat tarjota.
Tämä voi olla niin oma omainen, hoiva-alan ammattilainen tai yhä enevissä määrin myös vapaaehtoinen. Naapuri, paikallisen 4h-kerhon tai NMKY:n jäsen, martta tai opiskelija.
Inhimillinen kontakti voi sisältää hoivaa tai pelkästään juuri sen toisen ihmisen läsnäolon. Ulkoilutushetken. Virkistäytymisen. Hieronnan. Varmistuksen, että ruoka on syöty.
Me uskomme, että teknologiaa täytyy hyödyntää mahdollistamaan yhä suurempi yhdessä olo. Ei poistaa sitä.
